Hyvää uutta vuotta!

 

Oli kylmä ja hiljainen talvi-ilta. Vanha vuosi, harmaahapsinen ukko, istui yksin penkillä lumisessa metsässä. Hänen hartiansa olivat raskaat kaikista päivistä, joita hän oli kantanut. Jokainen ryppy hänen kasvoillaan kertoi tarinaa ilosta, surusta, toivosta ja pettymyksistä.

Hän tiesi, että hänen aikansa oli lopussa. Taivaanrannassa kajasti jo uuden aamun valo. Sieltä saapui pieni kirkassilmäinen vauva käärittynä pehmeään tähtien hohteeseen. Vauva hymyili viattomasti ja ojensi kätensä vanhalle ukolle.

"Sinun matkasi on päättynyt", vauva kuiskasi kuin tuulen henkäys. "Minä jatkan siitä, mihin sinä jäit".

Vanha ukko nyökkäsi lempeäsi. Hän antoi vauvalle avaimen, joka oli täynnä lupauksia ja mahdollisuuksia. Sitten hän nousi, katsoi vielä kerran taakseen ja astui hiljaa pois sulautuen yön varjoihin.

Vauva jäi yksin, mutta ei pelännyt. Hän tiesi, että jokainen askel toisi mukanaan uuden tarinan, uuden toivon ja uuden mahdollisuuden. 
Ja niin alkoi uusi vuosi - pieni, mutta täynnä voimaa ja unelmia. 

Tonttujen joulu

Syvällä lumisessa metsässä, suuren kuusen juurella asui joukko iloisia tonttuja. He olivat koko vuoden auttaneet Joulupukkia valmistamaan lahjoja, mutta nyt oli heidän oma juhla - tonttujen joulu.

Aattoaamuna metsä oli hiljainen ja kaunis. Lumi kimalteli kuin miljoona pientä timanttia ja pakkasen tuoksu täytti ilman. Tontut heräsivät aikaisin, sillä heillä oli paljon puuhaa: kuusi piti koristella, piparit paistaa ja joululaulut harjoitella.

Tonttu Vilho kiipesi kuusen latvaan ja ripusti sinne suurimman tähden, joka oli tehty jäästä ja hopealangasta. Tonttu Liina koristeli oksat punaisilla nauhoilla ja käpykransseilla. Pian kuusi loisti niin kauniina, että metsän eläimet kokoontuivat ihailemaan sitä.

Kun ilta saapui tontut sytyttivät lyhdyt ja istuivat pitkän pöydän ääreen. Siellä oli höyryävää puuroa, pipareita ja marjamehua. He lauloivat iloisia joululauluja ja metsä kaikui heidän naurustaan. Yhtäkkiä kuului kellon kilinä - Joulupukki oli tullut tervehtimään! Hän toi mukanaan suuren säkin täynnä yllätyksiä: jokaiselle tontulle oman pienen lahjan.

Tontut iloitsivat, mutta tiesivät että joulun paras lahja oli yhdessäolo. He tanssivat kuusen ympärillä ja tähdet taivaalla tuntuivat tanssivan heidän kanssaan. Ja niin tonttujen joulu jatkui myöhään yöhön täynnä lämpöä, naurua ja ystävyyttä.

HYVÄÄ JOULUA!
 

Talvipäivänseisauksen yö

 

Talvipäivänseisaus oli tullut - vuoden pisin yö, jolloin pimeys hallitsi maailmaa. Vanhojen tarujen mukaan juuri tuona yönä Ukko Ylijumala, taivaan ja sään valtijas, kuunteli ihmisten toiveita ja päätti milloin kevään valo saa palata. Mutta Ukko ei ollut yksin: metsänväki, haltijat ja tontut kokoontuivat salaisiin piireihin juhlimaan valon syntymää.

Elina, nuori kyläläinen, oli kuullut lapsesta asti tarinan: jos kulkee metsään talvipäivänseisauksen yönä ja löytää Hiidenkiven, voi nähdä haltijoiden tanssin ja saada Ukolta siunauksen. Elina päätti yrittää ja pukeutui turkkiin, otti mukaansa pienen hopeisen kynttilän ja lähti matkaan tähtien syttyessä taivaalle kuin jääkristallit..

Metsä oli hiljainen, mutta ei tyhjä. Lumi hohti sinertävänä ja kuusten oksilla vilahteli pieneiä hahmpja - metsänhaltijoita, jotka tarkkaililvat kulkijaa. Yhtäkkiä polku avautui aukeaksi ja sen keskellä seisoi jäähän ja sammaleeseen peittynyt vanha kivi. Elinan asettaessaan kynttilää kivelle, maa värähti. Puiden lomasta ilmestyivät olennot: maahiset, vedenhaltijat ja jopa Ilmatar ilman henki, joka kantoi mukanaan kevään tuoksua.

Kiven ympärille syttyi valokehä ja sen keskelle astui hahmo, jonka viitta oli kudottu ukkospilvistä ja silmät hehkuivat kuin salama. Se oli Ukko Ylijumala itse. Hänen äänensä oli kuin jylinä kaukaisessa taivaassa, kun hän kysyi: "Mitä toivot lapsi?"
Elina kumarsi ja sanoi: "Toivon, että valo palaa - ei vain maailmaan, vaan ihmisten sydämiin."

Ukko nosti käden ja taivaalle syttyi kirkas tähti, joka lupasi kevään paluuta. Haltijat tanssivat ja Ilmatar kuiskasi: "Valo syntyy aina uudelleen, kun joku uskoo siihen."

Kun Elina palasi kylään yö oli yhä pitkä, mutta hän kantoi mukanaan liekkiä joka ei sammunut. Ja niin kyläläiset juhlivat valon paluuta tietäen, että pimeys ei koskaan voita kun sydämessä palaa toivo - ja Ukko kuuntelee. 

Lucian valo ja metsän salaisuudet

 

Talvi oli tullut koko maahan. Lumi peitti metsät kuin valkea peitto, ja järvet olivat jäätyneet hopeisiksi peileiksi. Päivä olivat lyhyitä ja yön pimeys tuntui loputtomalta. Ihmiset kulkivat hiljaa, kynttilät tuikkivat ikkunoissa tuomassa lohtua, sillä jokainen kaipasi valoa - lupauksen keväästä.

Kaukana Savon sydämessä eli nuori tyttö nimeltä Lucia. Hänen nimensä tarkoitti valoa ja hänen sydämensä sykki toivolle. Lucia tiesi, että valo ei ollut vain auringossa - se oli myös ihmisten teoissa, ystävällisyydessä ja lämmössä, joka karkottaa kylmän ja pimeän.

Eräänä aamuna, kun pakkanen piirsi kukkia ikkunoihin ja tähdet vielä viipyivät taivaalla, Lucia pukeutui valkeaan mekkoon. Hän asetti päähänsä seppeleen, johon oli kiinnitetty kynttilöitä ja otti mukaansa tarjottimen, jolla oli sahramipullia ja kuumaa juomaa. Hän kulki hiljaa kylän halki ja hänen laulunsa kantautui kuin kevyt tuuli: se lupasi, että pimeys ei kestä ikuisesti.

Mutta tänä vuonna tapahtui jotain erikoista. Kun Lucia astui metsän reunaan, hän kuuli kuusten huminan muuttuvan kuiskaukseksi. Vanhojen uskomusten mukaan metsän henget heräsivät Lucian yönä, sillä valo oli niiden juhla. Yksi henki, vanha kuusenkaltainen haltija, astui esiin ja sanoi: "Valo, jota kannat ei ole vain kynttilöissä. Se on sydämessäsi. Metsä kiittää sinua, sillä jokainen liekki karkottaa varjoja, jotka yrittävät vallata tämän maan."

Lucia hymyili ja jatkoi kulkuaan. Hänen ympärillään pienet metsän olennot - tontut ja haltijat - sytyttivät omia pieniä valojaan, ja metsä näytti siltä kuin tähtitaivas olisi maan päällä.

Kun Lucia nosti katseensa taivaalle, hän näki tähdet kirkkaampina kuin koskaan. Vanhan suomalaisen uskomuksen mukaan jokainen tähti on sielu, joka tuo valoa pimeyteen. Yksi tähti välähti erityisen kirkkaasti, ja Lucia tiesi, että se oli merkki: kevät tulee, vaikka talvi vielä hallitsee.

Kyläläiset avasivat ovensa ja hymyilivät. He tiesivät, että Lucian valo oli enemmän kuin kynttilöiden liekki - se oli lupaus keväästä, lupaus siitä, että jokainen voi tuoda valoa toisen elämään. Lapset juoksivat hänen perässään, ja pian koko kylä kulki kulkueessa, kantaen kynttilöitä ja laulaen valon lauluja.

Ja niin syntyi perinne: joka vuosi, kun talvi on synkimmillään, pukeutuu yksi Lucia valkoiseen ja kantaa valoa pimeyteen. Suomessa tämä hetki on täynnä laulua, kynttilöitä ja lämpöä. Kouluissa valitaan Lucia, joka johtaa kulkuetta, ja kahvipöydät täyttyvät sahramipullista, joiden kultainen väri muistuttaa auringosta. Ihmiset kokoontuvat kirkkoihin ja toreille, ja vaikka ulkona on kylmä ja pimeä, sisällä loistaa valo - Lucian valo, joka kertoo, että kevät tulee aina.

 HYVÄÄ LUCIAN PÄIVÄÄ! 

Joulukuun kansanperinnettä

 

Toisin kuin monissa eurooppalaisissa kielissä, suomessa kuukausien nimet ovat säilyneet niiden omakielisessä asussa. Ainoa nuorempi lainasana löytyy joulukuun nimestä, jonka alkuperänä on muinaisskandinaavinen jól ei nykyruotsin jul. Joulukuun nimi olikin alkujaan "talvikuu". Nimi muuttui vasta 1600-1700-luvuilla, kun joulu nousi kekrin ohi vuoden tärkeimmäksi juhlaksi.

Joulunaika alkaa kuun jälkipuoliskolla ja kestää tammikuun Nuutin päivään asti. Joulu on ollut ilon, valon ja läheisten muistamisen juhla, jonka tavat ovat tuoneet terveyttä, elinvoimaa ja hyvinvointia koko vuodelle. Jouluisin on saunottu, leikitty, syöty hyvin ja muisteltu läheisiä, haltijoita, suvun vainajia ja kotieläimiä.

Joulukuussa ei juuri ennusteltu koko talven säitä. Lähiaikojen säänmuutoksia kuitenkin ennakoitiin, koska ne olivat tärkeitä matkustamisen ja monien arkisten toimien kannalta. Ihmisten kannalta sopivimpana säänä pidettiin kohtuullista suojasäätä. Silloin reki oli kevyt vetää, pirtti helppo lämmittää ja kotieläimet vaivatonta ruokkia.

Sanottiin, että pikkulinnut ennustavat lumipyryä. Jos lintu koputtaa ikkunan takana, pian tulee tuisku. Samaa ennustaa tiaisen tikutus, lintujen parveilu lähellä taloa ja teerien kokoontuminen jäälle. Ennen lumipyryä jäniksen jälkien välissä näkyy ylimääräinen viiru ja suurten järvien jäät pitävät ääntä.

Päreen palaminen räiskyen ja katkeillen sekä leudolla säällä harvakseen putoilevat lumihiutaleet tietävät vuorostaan pakkasia. Pakkasen nopea kiristyminen kuuluu kylmien huoneiden seinien ja metsän puiden paukkumisena. Kiristymisen enteitä ovat myös linnunradan kirkkaus, lumen narina kengän tai reen jalaksen alla sekä kissan hakeutuminen uuninpankolle.

Variksen ja korpin raakunnan sanottiin kertovan suojasään saapumisesta. Sitä enteilee myös, kun kissa laskeutuu alas uunilta ja hevosen tapaa makuulta tallista. Ennen suojaa metsän sanottiin "tummuvan" tai vetäytyvän huurteeseen.

Kirjoittaja: Anssi Alhonen

https://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/joulukuu/