Lauantai-iltana myymälä oli suljettu, verhot vedetty ikkunoiden eteen ja kellariin vievä ovi auki. Anita, vaikka vastahakoinen, oli lopulta taipunut muiden painostukseen - "yhtainen hulluus on sentään yhteistä", kuten Julia oli todennut.
Pöydälle oli asetettu kaikki osat:
- Kello, jonka Julia oli löytänyt.
- Viisarit, jotka Raimo oli tuonut.
- Käsinkirjoitettu muistikirja, jonka viimeisessä luvussa luki:
"Kun sydän sykkii ja viisarit kohtaavat, portti aukeaa aikaan, jota ei voi ostaa."
Sähkö-Kasper asensi osat rauhallisesti, mutta tarkasti. Hän tuntui vaipuneen jonkinlaiseen transsiin, kuin olisi aina tiennyt, miten tämä tehdään.
"Ja se sydän...?" Ella kysyi.
Taavi astui hiljaa esiin ja laski kätensä kellon koneiston päälle. Hänelle oli sanottu, että sydämen löytää kun uskoo.
"Minulla on sydän, niin meillä kaikilla on. Laittakaa kädet kellon päälle ja uskokaa." Taavi sanoi. Ja niin alkoi tapahtua.
Kello käynnistyi. Viisarit pyörähtivät kerran ympäri ja pysähtyivät kohtaan 00:00. Kaikki ympärillä värähti. Valot sammuivat hetkeksi. Kun ne syttyivät uudelleen, myymälä ei ollut enää entisensä.
He eivät olleet enää tässä ajassa.
Ikkunoista näkyi vanhanaikaisia vaunuja, hevosia ja ihmisiä hattuineen. Seinille oli ilmestynyt vanhoja lehtileikkeitä - "Avattiin uusi kellosepänliike 1897" ja "Katoamistapaus: kelloseppä Janne Lintula - mies, joka rakensi ajan vangin."
Ella avasi oven ja astui ulos. He eivät olleet matkustaneet vain ajassa, vaan ehkä myös tarinassa, jota heidän oli tarkoitus jatkaa. kelloseppä Lintulan arvoitus olli vasta alussa.
Anita huokaisi: "Ja minä kun luulin, että suurin ongelma olisi hinnoitella Arabian kahvikupit oikein."
Julia nauroi: "Tervetuloa menneisyyteen. Eiköhän mennä katsomaan, tarvitseeko joku Kierrätysmyymälää - vähän etuajassa."
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti