Kohtalon koneisto - Kellosepän arvoitus

 

Kylmä tuuli pyyhkäisi pitkin mukulakivikatuja, kun Ella astui ulos. Hänen kenkänsä narahtivat oudosti kivetyksellä - ei ääni, johon nykymaailmassa törmäsi. Julia seurasi heti perässä ja hengitti syvään ilmaa, joka tuoksui savulta, rasvalta ja joltakin vanhalta, kauan sitten kadonneelta.

"Hevonen." Anita totesi epäuskoisena, kun suuri ruskea elikko veti kärryjä aivan heidän ohitseen.

Raimo oli bongannut kyltin tien toiselta puolelta. "Kelloseppä J. Lintula." Siinä luki. Talo oli pieni kivirakennus, jonka ikkunaluukut repsottivat. Ovi oli raollaan.

"Onko se... kutsu vai ansa?" Kysyi Julia, ja Taavi nyökkäsi hiljaa. Hän oli muuttunut - vakavampi, kuin jokin olisi herännyt hänen sisällään.

He astuivat sisään.

Sisällä leijui hartsin ja öljyn tuoksu. Seinillä roikkui kellotauluja eri aikakausilta. Pöydällä lojui puolivalmiita koneistoja, joiden naksutus jatkui, vaikkaa mikään ei näyttänyt niitä liikuttavan. Takaseinällä oli suuri seinäkello, jonka viisarit liikkuivat taaksepäin.

Sähkö-Kasper tutki laitetta hetken.

"Tämä ei ole mikään tavallinen kello. Tämä laskee... ei aikaa, vaan mahdollisuuksia. Katso." Hän osoitti kaiverrusta kellon pohjassa: "Aika ei kulu - se kerrostuu."

Ella löysi lattialta toisen muistikirjan, samankaltaisen kuin se, jonka he olivat aiemmin käyttäneet. Sen kannessa oli nimikirjaimet J.L. ja sen ensimmäinen sivu oli kuin suoraan heille kirjoitettu: "Jos luet tätä, koneisto on käynnistetty. Ette ole täällä sattumalta. Jokaisella ajalla on hintansa. Jokaisella kellolla, tarkoituksensa."

"Lintula tiesi." Raimo sanoi hiljaa. "Hän tiesi, että joku tulisi takaisin. Me."

Silloin kellon takaa kuului kolahdus.

Kaikki jähmettyivät.

Ovenraosta astui esiin mies. Musta takki, hopeinen kellonketju, ja silmät jotka eivät kuuluneet tähän maailmaan. Hän puhui hitaasti, ikään kuin olisi kuunnellut jotain, mitä muut eivät kuulleet.

"Te olette myöhässä... mutta ette liian myöhässä."

"Sinä olet... Lintula?" Anita kysyi.

Mies hymyili. "En enää. Koneisto otti omansa. Mutta minä voin auttaa - tai estää. Se riippuu siitä, mitä etsitte."

"Totuutta." Taavi sanoi.
"Tai pääsyä takaisin." Lisäsi Ella.
"Tai ehkä... vain ymmärrystä." Julia sanoi hiljaa.

Lintulan silmät muuttuivat varjoisiksi.

"Ymmärrys vaatii uhrauksen. Ajan salaisuus ei paljastu ilman kipua."

Hän osoitti pöydällä lepäävää pienempää kellon osaa - tyhjää syvennystä, johon näytti kuuluvan vielä yksi osa.

"Tässä ajassa, yksi teistä on jo kadottanut sen."

"Kadottanut mitä?" Kysyi Anita.

Lintula käänsi päätään hitaasti: "Ajankoneen sydän ei ole enää täällä. Se on teissä - mutta ette vielä teidä, kenessä."
"Sydän on meissä kaikissa, palataan takaisin nykyaikaan ja mietitään yhdessä tätä kaikkea seikkailua." Sanoi Ella.

He palasivat nykyaikaan ja istuivat yhdessä pöydän ääreen. Arvoitus oli nyt selvitetty. "Mutta mikä se oli?" Kysyi Taavi.

Ella vastasi: "Noh, kuunnelkaa tätä. Meillä kaikilla on sydän, elämä kaipaa muutoksia, mutta eikö yhteishetket voisi pysyä samana, niiden ei tarvitse muuttua sillä sydän ja läheiset ovat tärkeimpiä. Ne tekevät päivästä iloisen ja piristävän."