Talvipäivänseisauksen yö

 

Talvipäivänseisaus oli tullut - vuoden pisin yö, jolloin pimeys hallitsi maailmaa. Vanhojen tarujen mukaan juuri tuona yönä Ukko Ylijumala, taivaan ja sään valtijas, kuunteli ihmisten toiveita ja päätti milloin kevään valo saa palata. Mutta Ukko ei ollut yksin: metsänväki, haltijat ja tontut kokoontuivat salaisiin piireihin juhlimaan valon syntymää.

Elina, nuori kyläläinen, oli kuullut lapsesta asti tarinan: jos kulkee metsään talvipäivänseisauksen yönä ja löytää Hiidenkiven, voi nähdä haltijoiden tanssin ja saada Ukolta siunauksen. Elina päätti yrittää ja pukeutui turkkiin, otti mukaansa pienen hopeisen kynttilän ja lähti matkaan tähtien syttyessä taivaalle kuin jääkristallit..

Metsä oli hiljainen, mutta ei tyhjä. Lumi hohti sinertävänä ja kuusten oksilla vilahteli pieneiä hahmpja - metsänhaltijoita, jotka tarkkaililvat kulkijaa. Yhtäkkiä polku avautui aukeaksi ja sen keskellä seisoi jäähän ja sammaleeseen peittynyt vanha kivi. Elinan asettaessaan kynttilää kivelle, maa värähti. Puiden lomasta ilmestyivät olennot: maahiset, vedenhaltijat ja jopa Ilmatar ilman henki, joka kantoi mukanaan kevään tuoksua.

Kiven ympärille syttyi valokehä ja sen keskelle astui hahmo, jonka viitta oli kudottu ukkospilvistä ja silmät hehkuivat kuin salama. Se oli Ukko Ylijumala itse. Hänen äänensä oli kuin jylinä kaukaisessa taivaassa, kun hän kysyi: "Mitä toivot lapsi?"
Elina kumarsi ja sanoi: "Toivon, että valo palaa - ei vain maailmaan, vaan ihmisten sydämiin."

Ukko nosti käden ja taivaalle syttyi kirkas tähti, joka lupasi kevään paluuta. Haltijat tanssivat ja Ilmatar kuiskasi: "Valo syntyy aina uudelleen, kun joku uskoo siihen."

Kun Elina palasi kylään yö oli yhä pitkä, mutta hän kantoi mukanaan liekkiä joka ei sammunut. Ja niin kyläläiset juhlivat valon paluuta tietäen, että pimeys ei koskaan voita kun sydämessä palaa toivo - ja Ukko kuuntelee.