Pöydällä oli pergamentteja, mustepullo ja sulkakynä jotka kertoivat pitkästä työstä ja lukemattomista öistä. Agricola kastoi kynän musteeseen ja pysähtyi hetkeksi. Hän mietti sanoja - ei vain niitä jotka olivat edessä, vaan niitä joita ei vielä ollut olemassa.
Suomen kieli eli tuohon aikaan vahvasti ihmisten arjessa. Se eli tarinoissa, rukouksissa, pelloilla ja tuvissa. Mutta se ei vielä elänyt kirjoissa. Agricola oli nähnyt kuinka ihmiset kuuntelivat kirkossa sanoja, joita he eivät täysin ymmärtäneet. Hän tiesi, että kielellä oli merkitys - ja että jokaisella ihmisellä oli oikeus kuulla ja lukea omaa kieltään.
Niin Agricola alkoi tehdä jotakin uutta ja rohkeaa. Hän muovasi suomea sanoiksi paperille. Hän kuunteli eri murteita, taivutti, kokeili ja erehtyi. Kaikelle ei ollut vielä sanoja, joten hän loi niitä. Jotkut jäivät elämään, toiset katosivat ajan mukana, mutta kaikki olivat askelia eteenpäin.
Ulkona kevät eteni - lumi suli, purot solisivat ja maailma tuntui avartuvan. Samalla suomen kieli otti ensimmäisiä askeleitaan kirjoitettuna kielenä. Kun Agricola lopulta julkaisi suomenkielisen aapisen ja myöhemmin Uuden testamentin, sanat eivät olleet enää vain ääniä ilmassa - ne olivat jääneet paikoilleen, luettavaksi yhä uudelleen.
Agricola ei ehkä tiennyt, kuinka pitkälle hänen työnsä kantaisi. Hän ei voinut nähdä koulujen luokkahuoneita, sanomalehtiä, runoja tai viestejä joita ihmiset kirjoittaisivat vuosisatojen päästä suomeksi. Mutta hän uskoi siihen, että kieli on enemmän kuin välline: se on identiteetti, yhteys ja koti.
Ja niin huhtikuun yhdeksäntenä, Mikael Agricolan päivänä, suomen kieltä juhlistetaan. Juhlistetaan sanoja, joita puhumme arkisesti ja ehkä huomaamattamme. Juhlistetaan kieltä, joka syntyi rohkeudesta tehdä näkyväksi se mitä kansa jo osasi.
Suomen kieli jatkaa elämäänsä - muuttuen, kehittyen ja sopeutuen uuteen aikaan. Mutta sen juuret ulottuvat yhä siihen pöytään, sen sulkakynän ääreen ja mieheen joka uskoi sanojen voimaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti