Laura huomasi eräänä torstaiaamuna juovansa kahvia samalla, kun vastasi sähköposteihin. Seuraavaksi oli etäpalaveri, sitten toinen ja iltapäivällä vielä kasa asioita, jotka pitäisi saada valmiiksi ennen viikonloppua.
Päivä kului nopeasti, mutta sen päätteksi Laura tunsi olonsa kummallisen väsyneeksi. Hän oli tehnyt paljon, mutta samalla tuntui kuin olisi juossut koko päivän pysähtymättä.
Kun työpäivä päättyi hän päätti lähteä kävelylle lähimetsään. Aluksi hän ajatteli vain kiertävänsä pienen lenkin, mutta metsäpolulle astuessaan jokin muuttui. Puut seisoivat rauhallisina, sammal peitti maan pehmeänä mattona ja tuuli heilutti oksia hiljaa - metsällä ei ollut kiire minnekään.
Laura pysähtyi hetkeksi. Hän hengitti syvään ja kuunteli ympäristöään. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän ei katsonut kelloa ja hetken kuluttua mieli tuntui jo kevyemmältä.
Seuraavina viikkoina arki jatkui kiireisenä. Työt eivät vähentyneet, eivätkä vastuut kadonneet. Laura kuitenkin oppi tekemään jotain toisin. Hän piti päivän aikana pieniä taukoja. Joskus hän nousi työpöydän äärestä venyttelemään, joskun hän joi kahvin ilman sähköposteja. Ja aina kun mahdollista hän käveli hetkeksi metsään tai puistoon.
Vähitellen hän huomasi, että tauko ei ollut pois työstä, päinvastoin, kun mieli sai hengähtää ajatukset selkiytyivät ja tehtävät etenivät helpommin.
Eräänä elokuisena iltana Laura kulki taas tutulla metsäpolulla. Auringonvalo siivilöityi puiden välistä ja ilma tuoksui kostelta maalta ja havuilta. Hän hymyili itsekseen - kesäloma oli todella ohi eikä sitä saanut takaisin, mutta hän oli oivaltanut jotain tärkeää: lepo ei kuulu vain lomaan. Sitä tarvitaan myös tavallisina työpäivinä keskellä kiirettä ja arjen pyöritystä.
Joskus siihen riittää vain yksi syvä hengitys tai pieni kävely metsässä 🌲🍂✨
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti