Runebergin päivä

 

Kansallisrunoilijaamme Johan Ludvig Runebergia muistetaan hänen syntymäpäivänään 5. helmikuuta.

Runeberg oli hyvin huomattava lyyrinen ja eeppinen runoilija. Yhdessä Elias Lönnrotin kanssa hän oli luomassa suomalaisista kulttuurikansaa sen omissa ja muiden silmissä. Hän loi 1830- ja 1840-luvuilla ihannekuvan Suomen kansasta ja luonnosta ja antoi Vänrikki Stoolin tarinoissa Suomelle moraalisen identiteetin. Hän nousi suurmiehen asemaan ja Runebergin päivää alettiin juhlia jo hänen elinaikanaan.

Runeberg kirjoitti koko tuotantonsa ruotsiksi. Hänen tunnetuin teoksensa on "Vänrikki Stoolin tarinat", johon kuuluu yhteensä 35 runoa. Runot kertovat vuosien 1808-1809 Suomen sodan sankareista. Fredrik Paciuksen säveltämänä kokoelman avausrunosta "Maamme" (Vårt land) tuli Suomen kansallislaulu. Yksi Vänrikki Stoolin tarinoissa toistuva ja ilmeisesti Runebergille läheinen teema on köyhien ja vähäisten ihmisten vilpitön isänmaanrakkaus ja siitä seuraava onni, joka kompensoi heidän osattomuuttaan.

Jokaisen ystäväpiiriin kuuluu todennäköisesti ainakin yksi henkilö, joka "puhuu kuin Ruuneperi". Sanonta voi tarkoittaa puheen sujuvuutta ja taitavuutta mutta myös esimerkiksi monisanaisuutta ja tauottomuutta.

Ja unohtamatta herkullisinta asiaa... Runebergin päivänä syödään tietenkin runebergintorttuja.

Vänrikki Stoolin tarinat: Maamme

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret
ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht'yömme, kesät kirkkahat,
kaikk', kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss' Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss' iloaan on nauttinut
ja tässä huoltaan huokaillut
se kansa, jolle muinahin
kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton
ja kaikki suotuisaa:
vaikk' onni mikä tulkohon,
maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme ojentaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeimman kaiun saa.

Kirjoittanut: Johan Ludvig Runeberg
Julkaistu 1848
Ruotsista suomeksi kääntänyt Paavo Cajander 1889



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

TYÖPAJATOIMINTA

  Työpaja on valmennusyhteisö, jonka tavoitteena on vahvistaa hyvinvointia, tunnistaa osaamista ja valmistaa kohti koulutusta ja työtä. Työp...